Pimeätä… tyyntä… turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.
II luku
Kauneuden saari
I
Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde. Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön päin. Lämmintä! … Hyvää! … Ah, suloista! … Hän vaipui uudelleen horroksiin…
Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen:
»Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»
Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla alustalla. »Missä olen?»
Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä hänen allaan oli.
Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. Hiekkaa?
Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman lahdelman… Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus: »Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla… minun autio saareni?»