Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.
»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa!
Influ… tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä.
Torkun edelleen.»
Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:
»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»
Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude
Oddleyn kädessä…
VI
Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.
Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus: »Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»
Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.
Nyt… taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.