Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä hänelle hankkisi.
»Herra Mount —»
»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»
Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään aamun painajaismaista tuntua.
Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa, josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta Mount kumartui jälleen virittämään tulta.
»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? …
Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»
Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka parhaillaan tarttui risuihin.
»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»
»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! Mitä —»
»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.