Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä, toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin muut.
Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt sitä ensinkään.
Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?
»En tiedä», vastasi Top hänelle.
»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»
»Ei sanaakaan siitä.»
»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää, miellytitkö sinä häntä?»
»Mistä sen voi päättää?»
»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää. Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin, että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen pitäisi olla mieltynyt.»
»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään, nauravan, huolettoman mielialansa.