»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.
»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»
»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä.
»Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No,
POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»
»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.
He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla, vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä…
Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan, lyhyempi kuin hän itse.
»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen olento, vikkelä kuin orava.
Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva. Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta kauniita raajojaan.
»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»
»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.