»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse?
Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä.
Osaatte tietysti uida?»
»Aika hyvin!»
»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)
»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin kisoihin… Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»
»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.
Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina slaaville tyttökumppaneilleen.
Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen tunnuslauseensa.
Tämä tavaton, liikkuva muumio —
»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»
»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»