Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä puolesta.
Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat, jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun. Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat turmion Kreikalle ja Roomalle. Miksi peseytyä usein, jollei tunneta sen tarvetta? Miksi muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä ja tiheää tukanpesua… Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen tutkimiseen… pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii syödä sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! Vain turhamaiset ihmiset saattavat ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista, kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto ihmishyväilyn hurmaan… Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.
Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin, siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!
Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa, pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.
Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli osunut.
Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö suuteli minua?… Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin suudellut häntä?»
Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!… Odottaa odottamistaan, kuten Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa, joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.
No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren Venuksen.
»Hän», mietti Top. »Hyvä Jumala!»
Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin roteva! Top muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»