Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja siirretty jonnekin muualle.
Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka edessä Helen nyt seisoi.
Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat huulet luonteenomaisesti raollaan.
Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.
Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti, ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä sähkön, kaiken varavoimansa.
Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen, sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.
Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma paidanrintansa.
Helen hymyili hänelle.
»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.
»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»