Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa. Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua raivonpuuskaa.
Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä, mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä, kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.» Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»
Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.
»Hyvästi siis, isoisänisä.»
»Hyvästi, sir.»
Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään huomiota poistuviin vieraisiinsa.
III luku
Rauhattomuuden päivä
1
Seuraava päivä oli sunnuntai, rouva Mundyn puuhaisin viikonpäivä! Sinä päivänä hänen naimisissa olevat tyttärensä — joskus yksi, joskus useampia, toisinaan kaikki puolitusinaa puolisoineen ja perillisineen — aina lehahtivat hänen luoksensa kotiin palaavan lintuparven lailla. Usein tämä hellä nainen lievästi aprikoi, mitä Englannin lait sanoivat liian täyteen sullotuista asunnoista. Sillä sunnuntaiaamuisin tämä perhe, jolle kaksi miespolvea aikaisemmin eläneiden Mundyjen koti, laajatiluksinen, avara maalaiskartano, olisi tarjonnut sopivat puitteet, täytti hänen ahtaan, neljännessä kerroksessa olevan vuokra-asuntonsa, niin että seinät tuntuivat pullistuvan ulospäin.