»Neiti Bébé St. Clair.» Sen nimen Top luki.
Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen… niin, tuonneittain suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä… ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaan siltä! Hän oli ihan tavallisen näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja ällistyttävää ratsastustapaansa… mutta nyt hän, Top, oli selvillä siitä, kuka tyttö oli.
Mutkattomasti Top virkkoi: »Olette filminäyttelijätär, eikö niin?»
Niin hän sanoi — juuri siten! — neiti Bébé St. Clairille! Kuten
Helen myöhemmin huomautti, olisi hän yhtä hyvin voinut sanoa sen
Felix-kissalle.
4
Neiti Bébé St. Clair ei tällöin ollut paljoakaan yli seitsemäntoista vuoden.
Nuorempana kuin Helen Mundy hän oli äkkiä saavuttanut maineen voittamalla tuhannen punnan kauneuspalkinnon, jollaisia viimeisen vuosikymmenen aikana on käytetty jokapäiväisten kuvalehtien levikin enentämiseksi. Senjälkeen oli haastateltu nuorta neitoa itseään (»Ei kukaan ollut sen hämmästyneempi kuin minä») ja hänen vanhempiaan (»Oli kokonaan isän keksintöä lähettää lehdelle Babystä peräpuutarhassa otettu pikakuva»).
Baby oli sitten kääntänyt nimensä ranskankieliseksi ja eronnut kauppakoulusta ottaaksensa vastaan hänelle operettinäyttämöllä tarjotun paikan.
Täällä ei tuhannen punnan kaunottaren menestys ollut sukeutunut varsin loistavaksi. Pian senjälkeen hän oli siirtynyt äänettömälle näyttämölle.
Siellä hän oli löytänyt alansa —tuntenut kutsumuksensa! Hänellä oli se etu, että hänet voitiin suoranaisesti luokittaa. »Toinen Mary Pickford», oli hänen liikanimensä, ja pian lause »Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar» kiteytti hänen menestyksensä.