Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin kimeä vihellys.
»Väliaika?» ajatteli Top.
Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan… Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!
Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden harrastusten näyttämölle.
Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)
Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen, henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin sumutorven toitotus.
Se mylvi: »Rahvas!»
»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herra
Frederick Peters».
Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.
»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä kiihtyneesti!»