Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).
»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni, niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»
Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä suunnattu näyttämön vihreä valo.
Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.
»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen, viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.
»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä niin paljon tuonnoittain, herra Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta… Olen ikävöinyt tavata teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti… Istukaahan tänne viereeni… Miltä kappale teistä tuntui?»
»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.
»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon, tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä, kun hän jatkoi:
»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet Lapsivampyyrissä, herra Tophampton?»
»En.»