Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa. Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä, etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!
Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta — inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.
Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se Tuhannen ja yhden yön miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.
Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan, tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu? Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi ulkosalla?»… Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa…
Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut ainoatakaan huomautusta.
12
Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.
Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»
Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?
»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden… »Kuinka hauska, että tulit!… Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat, Gwyneth, sinä syntinen!»