Mutta eteenpäin menee kulkuvahti, yhä lähemmä taistelupaikkaa. Yhä suurempia joukkoja haavoitettuja kohdataan; ne koettavat pyrkiä itse eteenpäin tahi auttaa toisia. Ne ovat sellaisia, jotka vielä voivat käydä. Jaetaan heille vähä raitista vettä, vähä siteitä, ja mennään eteenpäin, ruumiskasojen ohitse, joissa monen kasvojen ilme osoittaa kauheinta kuoleman tuskaa.
Tulemme sotatielle. Täällä lepää rivittäin kuolleita ja haavoitettuja. Viimemainitut tervehtivät pelastavaa kulkuvahtia ilonhuudoilla ja kerjäävät apua. Edes pisara vettä! Oi, mikä työ harvalukuiselle terveysjoukolle! Jokaisella pitäisi olla sata kättä voidaksensa auttaa kaikkia niitä, jotka epätoivoisina odottavat vuoroansa. Silloin kaikuu terveyshoitokunnan pitkä merkkisoitto, ja miehet keskeyttävät työnsä.
— Älkää jättäkö meitä! Älkää jättäkö meitä! — huutavat onnettomat, mutta merkkisoitto kajahtaa uudelleen. Eräs ajutantti tulee kiitäen: — Nopeasti, seuratkaa minua!
Luultavasti joku haavoitettu kenraali. Silloin täytyy totella ja jättää kaikki muut. — Rohkeutta, toverit, me tulemme jälleen! — Ne, jotka sanovat tämän, ja ne, jotka sen kuulevat, tietävät, ettei se ole totta.
Ja jälleen riennetään eteenpäin nopeassa marssissa ajutantin jäljestä, joka ratsastaa edellä osoittaen tietä. Valituksia ja avunhuutoja kaikuu oikealla ja vasemmalla, mutta joukko ei saa seisahtua, ei edes silloinkaan, jos joku terveyshoitokunnan miehistöstä tulee ammutuksi ja kaatuu maahan; yhä vaan eteenpäin. Kauheimmissa tuskissa vääntelevien ohitse, ohi sellaisten onnettomien, jotka jäävät eteenpäin rientävien hevosten kavioiden runneltaviksi tahi musertuvat kanuunavaunujen pyörien alle, ja jotka, nähdessään pelastuskunnan, koettavat vielä kerran nousta ylös, vaikkakin ovat rikkirunneltuja, mutta ohitse, ohitse!
— Te voitte pahoin, rouvaseni, — keskeytti kertoja puhettaan. — Panen kenties hermonne liian kovaan koetukseen.
Mutta minä vakuutin, että tilapäinen heikkouteni oli ainoastaan seuraus kuumuudesta ja onnettomasta yöstä ja pyysin tohtorin jatkamaan kertomustansa. Kun jano hirmuisuuksien kuulemiseen kerran on herännyt, ei voi saada mitään rauhaa, ennenkuin se on tullut sammutetuksi kauheimmalla mitä kuulla voi. Ja todellakin on olemassa jotain vielä hirmuisempaa kuin taistelutantere sodan aikana, ja se on taistelutanner sodan *jälkeen*.
Ei mitään kanuunan jyrinää, ei mitään räikyviä toitotuksia, ei mitään rummunpärinää enää, — ainoa mitä voi kuulla, on haavoitettujen voihkamista ja kuolinkorahduksia. Siellä ja täällä maassa näkyy punertavia lätäköitä, verilätäköitä. Kaikki viljat ovat tallatut ja hävitetyt, ainoastaan siellä ja täällä näkyy vähäinen turmeltumaton maapalukka. Varakkaat kylät ovat muuttuneet raunioiksi, metsän puut poltetut ja taitellut, kaikkialla vallitsee sekasorto ja hävitys.
— Ja tanterella lepää tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja — ja — kuolevia, miekkojen, pääkoppien, painettien, kaatuneiden vaunujen, ruutikärryjen, kanuunien ja taittuneitten kanuunatelojen keskellä.
— Kanuunain lähinen maa on veren vallassa. Siellä lepäävät useimmat ja kauheimmalla tavalla silvotut kuolleet ja puolikuolleet, sanalla sanoen aivan palasiksi revittyinä. — Täällä on myöskin kuolleita tahi puolikuolleita hevosia, sellaisia, jotka vielä koettavat nousta niille jaloille, jotka heillä on jäljellä, kaatuakseen taas uudelleen maahan sydäntä särkevästi valittaen. — Yksi tie on aivan täynnä likaan tallattuja ruumiita. — Nuo raukat olivat varmaankin paenneet tänne ollaksensa paremmassa turvassa, mutta yksi kanuunavaunu on ajanut heidän ylitsensä, hevosenkaviot ja kärryn pyörät ovat heidät rusentaneet. Moni heistä elää vielä — inhoittava, verinen läjä, — mutta »elää vielä».