— Ja kuitenkin on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin tämä kaikki: ne ovat taistelutanteren hyenat, nuo ihmiskunnan hylkiöt: ruumiinrosvot. Ne hiipivät ympäri siellä missä luulevat ruumiita löytyvän, kumartuvat kuolleiden ja vielä elävien ylitse ja ryöstävät heiltä säälimättä vaatteet. Saappaat kiskaistaan vertavuotavista jaloista, sormukset haavoitetusta kädestä — ja, missä ei tämä voi kyllin nopeasti tapahtua, leikkaa ilkiö ilman muita mutkia koko sormen poikki. Ja jos uhri tahtoo puolustaa itseänsä, ottaa hyena siltä hengen tahi pistää hirviö, — estääkseen uhria häntä tuntemasta, — silmät puhki haavoitetulta.
Minä huudahdin kauhistuksesta. Kertomusta kuullessani näin nuo kauheat kuvat elävinä edessäni, ja silmät, nuo puhkaistut silmät oli Fredrikini siniset, lempeät, rakastetut silmät…
— Suokaa anteeksi, rouvaseni, mutta tehän itse tahdoitte, että jatkaisin kertomustani.
— Niin, niin — tahdon kuulla kaikki. Nyt te olette kertonut yön ajan, mutta miltä näyttää taistelutanner seuraavana aamuna?
— Vieläkin kauheammalta. Lempeän päivänvalon ja kauhean ihmistyön välillä oleva vastakohta vaikuttaa valoisena aikana kaksinkerroin tuskastuttavasti. Yön aikana näytti kaikki tulisoihtujen valossa aavemaiselta, haaveelliselta, — päivällä näyttää kaikki aivan lohduttomalta, auttamattomalta. Vasta nyt voipi saada oikean käsityksen kuolleiden mahdottomasta paljoudesta. Teillä, ojissa, kentillä, kaatuneiden muurien takana — kaikkialla, kaikkialla kuolleita. Ryöstettyjä, usein aivan alastomia. Samoin haavoitetutkin. Nämä, jotka terveyshoitokunnan väsymättömästä työstä huolimatta lepäävät suurissa joukoissa ympäri kenttää, näyttävät väsyneiltä ja kurjilta ja katselevat ympärilleen veltoilla, kelmeästi kiiluvilla silmillään. Tahi vääntelevät he äärettömissä tuskissa ja rukoilevat jokaista, joka tulee heidän läheisyyteensä, antamaan heille kuoliniskun. Joukko raatolintuja oleksii ympärillä kasvavissa puissa ilmoittaen kovalla kirkumisella iloansa tulevaisen juhla-aterian suhteen. Nälkäisiä koiria tulee autioista kylistä nuolemaan verisiä haavoja. Vieläkin on liikkeellä muutama hyena, joka hätiköiden jatkaa hävytöntä työtänsä. Ja nyt tulee suuret hautajaiset — —
— Kuka ne panee toimeen? Terveyshoitokuntako?
— Oi ei, se ei ehtisi sellaista jättiläistyötä toimittaa. Sillä on kylliksi tehtävää haavoitetuissa. Ei, joukko joutilaita, joita on erityisesti sitä varten hankittu tahi jotka vapaaehtoisesti ovat tulleet auttamaan: maankulkijoita ja muuta irtonaista väkeä, joka tavallisesti oleksii sotaravintolan ja tavaravaunujen luona. Nämä saavat nyt kaivaa haudat, hyvin suuret haudat, — s. t. s. leveät, sillä syviksi niitä ei kaiveta. Siihen ei ole aikaa. Ja noihin hautoihin heitetään sitte kuolleet ruumiit sikin sokin, aivan niinkuin sattuu. Tehdäänpä niinkin, että ruumisläjän päälle heitetään multaa noin kahden jalan paksuudelta. Parin päivän kuluttua tulee sade, joka juoksettaa mullan pois mädänneiden ruumiiden päältä — mutta mitä se tekee? Reippaat ja iloiset haudankaivajat eivät sitä ajattele. He tekevät työnsä nopeasti ja laulavat työtä tehdessään kaikenlaisia iloisia ja epäiltäviä lauluja, ja joskus tanssivat he piirissä haudan ympäri. Jos jossakin noista monista ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä jälellä, siitä he eivät välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä haavoitetut saavat useinkin jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät silloin kuolleilta. Monet, jotka jonkin sattumuksen avulla ovat pelastuneet, kertovat tuosta vaarasta, miten ihminen voi helposti tulla elävältä haudatuksi. Mutta ne, joiden päälle jo pari jalkaa multaa on heitetty, — ne saavat kyllä luvan vaijeta.
Sellaiselta näyttää siis taistelutanner seuraavana aamuna, — lopetti tohtori kertomuksensa. — Kerronko vielä mitä seuraavana iltana tapahtuu?
— Sen sanon minä teille, — keskeytin häntä. — Voittajien pääkaupunkiin saapuu sähkösanoma kunniakkaasta voitosta. Edellä puolen päivän lauletaan Tedeumia kaikissa kirkoissa, kenties juuri samalla hetkellä kun haudankaivajat taistelutantereella tanssivat haudan ympärillä; ja iltasilla asettaa jonkun elävänä haudatun äiti tahi vaimo palavan kynttilän ikkunaansa, sillä kaupunki on kokonaan valaistu.
— Niin, rouvaseni, sellainen ilveily tapahtuu tavallisesti kotona. Mutta taistelutantereella ei murhenäytelmä ole vielä loppunut. Paitsi niitä, jotka ovat viedyt sairaaloihin ja heitetyt hautoihin, on vielä *sellaisiakin, joita ei vielä ole löydetty*. Pensaiden taakse, korkeisiin ruispeltoihin tahi kaatuneiden puiden alle piiloutuneet, joita eivät terveyshoitokuntalaiset eivätkä haudankaivajat ole löytäneet, niille alkaa nyt kauhein kuolintaistelu, mikä useinkin kestää monia vuorokausia. Siellä saavat he levätä polttavan kuumassa puolipäivän paisteessa ja jääkylmässä yö-ilmassa ohdakkeisella ja kivisellä vuoteella, saavat hengittää ympärillään mätänevien ruumiiden ja omien haavojensa ilettävää hajua ja saavat nähdä, miten ahnaat korpit sammuttavat nälkäänsä raatelemalla vielä väriseviä ihmisruumiin-osia…