Koetin nousta ylös saadakseni mukavamman asennon. Tuo puolinainen horrostila, jonka ajalla ajatukset epäselvinä kiitivät aivoissani, oli kovin vastenmielinen. Mieluummin tahdoin koettaa ottaa osaa toisten keskusteluihin ja siten päästä omista mielikuvituksistani.
Mutta tohtori ja rouva Simon olivat vaijenneet. He katselivat molemmat sinne päin, mistä täysi kuu juuri nousi, ja vähän ajan kuluttua painuivat silmäni taaskin kiinni. Tällä kertaa oli todellinen uni minut vallannut. Samassa silmänräpäyksessä, kun tunsin nukkuvani ja kun levottomat ajatukset herkesivät minua vaivaamasta, tunsin sellaisen sulouden tunteen, että kuolemakin olisi ollut tervetullut.
En tiedä miten kauan olin tuossa mieluisassa tilassa, mutta äkkiä hyppäsin kiivaasti ylös. Minua ei herättänyt mikään jyrinä eikä kärryn tärähtäminen, ei, minut herätti inhoittava, myrkytetty ilma.
— Mitä tämä on?
Matkatoverini tekivät samalla aikaa saman kysymyksen. Vaunu kääntyi eräässä kulmassa, ja tien vierestä löysimme vastauksen.
Kuu valaisi siellä valkoisen kirkkotarhan aidan, jota oli varmaankin pidetty etuvarustuksena, ja tämän vierellä oli joukko toistensa päälle ladottuja ruumiita. Noiden mätänevien ruumiiden haju oli herättänyt minut unestani. Kun ajoimme muurin ohitse, lensi suuri joukko rääkyviä korppia ja variksia ruumiskasalta, lenteli hetken ilmassa ja laskeusi jälleen alas jatkaakseen keskeytettyä juhla-ateriaansa.
— Fredrik, voi, Fredrik! — huudahdin minä ehdottomasti.
— Tyyntykää, paroonitar, miehenne ei voi mitenkään olla näiden joukossa, — lohdutti tohtori minua.
Sotamies, joka ajoi, kiiruhti hevosia nopeaan juoksemaan, että voitaisiin, niin pian kuin mahdollista, päästä noiden myrkyllisten kaasujen ohitse. Vaunu ratisi ja horjui aivan kuin olisimme paenneet hurjaa vauhtia. Minä pitelin kovasti kiinni tohtorin käsivarresta, ja kauhea epätoivo valtasi minut. Sisällinen voima pakoitti minut alituisesti katsomaan tuonne kammoittavaan muuriin päin, ja — liekö se ollut kuun petollinen valaistus tahi petolintujen liikkeet, — mutta minusta näytti kuin kaikki nuo kuolleet olisivat nousseet ja ojentaneet käsiänsä meitä kohti… Tahdoin huutaa, mutta tuska ahdisti kurkussani äänen kuulumattomiin.
* * * * *