— Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa. Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee sinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota. Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua — —
— Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on välttämätöntä — —
— Jonka Jumala tahtoo, — oikaisi täti.
— Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.
— Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt. Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme puolesta.
Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani. — — Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?
— Niin, täti, — sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, — niin, rukoilkaamme ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava vahingoittumatta.
— Niin, lapseni, — jatkoi täti Maria, — onnen ja myötäkäymisen päivinä unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja kuolema uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja surullisia — — —
— Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:
— He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin paljo kuin sietävät.