Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he takaisin — tyhjin käsin. Koko pappila oli hävitetty, niinkuin kaikki muutkin paikat, ja kaikki asukkaat olivat paenneet. Useimmat talot olivat raunioina, mistään ei voinut saada kynttilänpalaista. Meillä ei ollut siis mitään muuta keinoa kuin odottaa päivän valkenemista. Kuinka moni noista onnettomista, joissa tulomme oli herättänyt toivoa ja uutta kärsivällisyyttä, kuolisikaan yön aikana?
Kuinka äärettömän pitkä yö! Nuo muutamat tunnit, jotka olivat jälellä auringon nousuun, olivat mielestämme loppumattomat, sillä niiden kulumista muistuttivat kärsivien valitushuudot kellon lyönnin asemasta.
Vihdoinkin koitti aamu ja työ voitiin alkaa. Rouva Simon ja tohtori Bresser menivät vielä kerran etsimään, jos voisivat saada käsiinsä paenneita kylän asukkaita, ja se onnistui heille. Raunioista tuli siellä ja täällä joku talonpoika ryömien esiin, epäilevän näköisenä. Mutta kun tohtori puhutteli heitä heidän äidinkielellään ja rouva Simon sanoi heille muutamia ystävällisiä sanoja, taipuivat he vihdoin meitä auttamaan. Ensiksi täytyi heidän etsiä toisetkin piiloutuneet, että nekin voisivat työssä auttaa.
Ja tehtävä työ ei ollutkaan vähäinen. Täytyi haudata hajallaan makaavat ruumiit, saada kaivot kuntoon, että saataisiin vettä elossa oleville, etsiä teiltä sinne hukatut kenttäkattilat taloudenkapineiksi ja lopuksi kerätä kaikki liinavaatteet, jotka löytyivät kaatuneitten pääkopsissa, siteiksi haavoitetuille. Samassa saapui myös eräs preussiläinen esikuntalääkäri miehistön ja apuvarojen kanssa, ja nyt voi siis varsinainen pelastustyö alkaa.
Rouva Simon ja preussiläinen lääkäri menivät linnaan, jossa useimmat haavoitetut lepäsivät. Tohtori Bresser aikoi tutkia kylän muut talot, ja minä liityin häneen. Ettei Fredrik ollut linnassa, sen oli tohtori jo ehtinyt saada selville.
Emme olleet kulkeneet montakaan askelta, kun kuulimme kovia valitushuutoja. Ne tulivat pienen kyläkirkon avonaisesta ovesta. Astuimme sisälle. Enempi kuin sata ihmistä makasi siellä kovalla kivilattialla, silvottuina ja pahoin haavoitettuina. Kuumeesta hehkuvin poskin valittivat he, pyydellen edes vähän vettä. Olin vähällä kaatua maahan jo kynnyksellä, mutta rohkaisin itseäni. Etsinhän minä Fredrikiä. — Mutta häntä en täältä löytänyt.
Bresser ja hänen väkensä laittautuivat kuntoon auttaakseen noita onnettomia. Nojauduin erästä pylvästä vastaan ja katselin tuskan valtaamana kauheata kurjuutta, mikä oli ympärilläni.
Ja tämä oli ikuisen rakkauden Jumalalle rakennettu huone! Nuo olivat kuuluisat ihmeitä tekevät pyhimykset, jotka siellä ja täällä seinämillä lempeinä ja autuaina panivat kätensä ristiin ja kohottivat päätänsä kullalle hohtavan kunniakehän alla!?
— Oi, Jumalan äiti, pyhä Jumalan äiti, pisara vettä! — kuulin erään haavoitetun rukoilevan. Näin oli hän kenties jo useita päiviä rukoillut tuota kuuroa kuvaa. — Oi, teitä onnettomia ihmisiä. Niin kauan kuin olette tottelemattomat sille rakkauden käskylle, jonka Jumala on painanut sydämiimme, niin kauan kuin olette julmat toisianne kohtaan, niin kauan ei teillä ole mitään taivaalliselta armahtavaisuudelta odotettavissa.
* * * * *