Mitä kaikkea sainkaan nähdä ja kokea tuona samana päivänä! Jättää tuollaiset kertomatta, olisi tietysti parasta, sulkea silmänsä ja kääntää pois päänsä, kun sellaista näkee. Mutta minusta tuntuu kuin olisi velvollisuuteni kertoa kaikki, mitä noina kauheina päivinä sain kokea. Enkä kerro ainoastaan sitä, mitä *minä* sain kokea, vaan myöskin tohtori Bresserin, rouva Simonin ja tohtori Naundorffin kertomuksille annan tässä sijaa.
Samoin kuin Horonevosissa, oli helvetillä haaraosastoja useissa muissakin ympärillä olevissa kylissä, Svetissä, Hradeckissa, Problussa. Vieläpä Pardubitzissakin, jossa silloin, kun ensimmäiset preussiläiset joukot sen valloittivat »enempi kuin tuhat pahoin haavoitettua, ruhjottua ja repeytynyttä sotilasta lepäsi kentällä osaksi kuolevina, osaksi jo kuolleina. Monella niistä ei ollut päällänsä muuta kuin verinen paita, niin ettei edes voinut tietää mitä kansallisuutta he olivat. Kaikki, joissa vielä oli kipinäkään henkeä jälellä, huusivat vettä ja leipää, vääntelivät itseään kauheissa tuskissa ja rukoilivat kuolemaa hyväntekijänään.»
»Rossnitzissa», niin kirjoittaa tohtori Bresser, »vallitsi kauhistuttavin kurjuus, mitä inhimillinen kuvitusvoima voipi ajatella. Löysin siellä kuusisataa viisikymmentä haavoitettua, sullottuina kurjiin latoihin ja talleihin, joissa olivat maanneet useita päiviä ruuatta ja juomatta ilkeän likaisina, ja kuolleiden ja puolikuolleiden seassa. Täällä jouduin sellaisen tuskan valtaan, että kokonaisen tunnin ajan vuodatin katkeria kyyneleitä, ja ponnistuksistani huolimatta tuskin voin tyyntyä. Vaikka olinkin lääkärinä tottunut näkemään inhimillisen kurjuuden kaikissa muodoissansa ja kuulemaan kärsivän ihmisluonnon huokauksia ja tuskanhuutoja, täyttyivät silmäni kuitenkin yhäti kyyneleillä. Täällä Rossnitzissa se oli, jossa huomasin, että meillä oli liian vähä voimia tätä kurjuutta auttamaan, täällä kadotin kokonaan rohkeuteni ja herkesin enää sitomasta…»
»…Maslovedissa — kertoi rouva Simon, — lepäsi kahdeksan päivää taistelun jälkeen seitsemän sataa haavoitettua. Enempi kuin heidän valitushuutonsa, musersi sieluani heidän lohduton tilansa. Yhdessä ainoassa ladossa oli kuusikymmentä onnetonta, jotka hoidon puutteessa nyt olivat melkein toivottomassa tilassa. Useimpain haavat olivat palohaavojen kaltaisia, heidän rikkiammutut jäsenensä olivat vaan verisiä lihamöhkäleitä, ja heidän kasvonsa olivat kuin hyytynyt verijoukkio, jossa musta aukko osotti suunpaikkaa. Mätänemisen kautta erkani näistä kurjista ruumiista kokonaisia kuihtuvia osia. Elävät makasivat kuolleiden vieressä, joiden ruumiit jo alkoivat täydelleen mädäntyä…
Nuo kuusikymmentä ihmistä olivat kokonaisen viikon ajan maanneet samassa paikassa. Heidän haavojansa ei oltu ollenkaan, tahi aivan väliaikaisesti sidottu. Siitä päivästä, jolloin taistelu oli, olivat he maanneet täällä, liikkumaan kykenemättä, lian ja veren vallassa. Eläviä ruumiita, joiden suonissa myrkytetty verivirta hitaammin ja hitaammin lopetti kiertokulkuaan. He eivät olleet vielä voineet kuolla, ja kumminkin … kuinka he rohkenivat toivoa jälleen tulevansa eläviksi? Mikä on enempi ihmeteltävää — lopetti rouva Simon kertomuksensa, — ihmisluonnon ääretön elinvoima, joka kestää kaiken tämän ja kuitenkin voipi hengittää, tahi riittävän avun puute?»
Ihmeteltävimmältä minusta näyttää se, että ihmiset saattavat toisensa sellaiseen tilaan … etteivät ne, jotka ovat nähneet tuollaista kurjuutta, lankea polvilleen ja vanno pyhää valaa, että tästä lähtien käyvät sotaa ainoastaan sotaa vastaan, etteivät ne heitä miekkaa luotansa kauas ja sen sijaan antaudu koko toiminnallaan sanoissa ja kirjoituksissa, ajatuksissa ja opissa, työssä ja toimessa palvelemaan tuota suurta päämäärää: *Aseet pois!*
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Rouva Simon — häntä kutsuttiin »sairaalan äidiksi» — oli todellinen sankarinainen. Pitkän aikaa oli hän näillä tienoilla, kestäen kaikenlaisia kärsimyksiä. Sadoittain ihmishenkiä on hänen kauttaan pelastunut. Hän teki työtä, järjesti ja ohjasi yöt ja päivät. Milloin teki hän alhaisimpia askareita sairasvuoteiden äärellä, milloin oli jonkin kuljetusjoukon päällikkönä, milloin matkusteli ympäri hankkimassa elintarpeita. Hän oli toinen Florence Nightingale, yhtä toimelias, yhtä uhraavainen ja yhtä jumaloitu kuin hänkin.
Ja minä sitte? Ruumiin ja sielun puolesta murtuneena, tuskan ja inhon vallassa, en ollut kyennyt vähintäkään auttamaan. Kirkossa — jonne ensin pysähdyimme — vaivuin voimatonna erään Marian alttarin juurelle, ja tohtori Bresserillä oli aika suuri vaiva saada minut sieltä pois viedyksi. Minä kuljin hänen käsivarteensa nojaten vähän matkaa eteenpäin ja me tulimme erääseen latoon, joka oli aivan samankaltainen kuin se, josta rouva Simon oli kertonut. Kirkossa oli ainakin hyvä tila, ja sairaat voivat levätä toisensa vieressä, mutta täällä lepäsivät ne toistensa päällä, aivan kuin jättiläis-suuret, punaiset kerät. Kirkossa oli niillä edes jommoinenkin, joskin vaillinainen hoito, mutta täällä olevat olivat kokonaan jääneet unohduksiin, ne olivat vaan kiemurteleva, hiljaa valittava, puoleksi mädännyt ihmisjäännös… Tukehduttava inhon tunne kuristi kurkkuani, ja katkerin tuska täytti sieluni. Tuntui kuin sydämeni olisi tahtonut pakahtua, ja minä kirkaisin ääneen. Tämä huutoni on viimeinen mitä muistan tästä kauheasta paikasta.
* * * * *