Kun jälleen toinnuin, huomasin olevani rautatienvaunussa. Vastapäätä minua istui tohtori Bresser, joka, nähtyään että avasin silmäni ja hämmästyneenä katselin ympärilleni, tarttui käteeni ja sanoi:
— Niin, te ette uneksi, paroonitar, tämä on toisen luokan matkustajavaunu, ja me olemme matkalla Wieniin.
Niin olikin asian laita. Tohtori oli saanut tehtäväkseen seurata sairasten vientiä Wieniin, ja hän oli ottanut minut, poloisen, mukaansa viedäkseen minut kotiini. Minä olin ollut aivan kykenemätön, ja olin ainoastaan ollut tiellä ja vaivaksi, että rouva Simon oli ollut hyvin iloinen, kun Bresser oli lähtenyt viemään minua pois. Ja minun täytyi myöntää, että se olikin paras.
Mutta Fredrik — minä en ollut löytänyt häntä, Jumalan kiitos, siis ei kaikki toivoni ollut vielä loppunut. Jos joku noista kurjista, silvotuista olennoista olisi ollut Fredrikini, olisin varmaankin tullut mielipuoleksi. Kenties oli kotona minua odottamassa joku kirje. Tämä toivo, tämä *mahdollisuus* vuodatti palsamia haavoitettuun sieluuni.
Nukuin melkein lakkaamatta koko matkan. Kun saavuimme Wieniin, seisoi isäni junasillalla minua vastaanottamassa. Tohtori Bresser, joka ajatteli kaikkea, oli sähköittänyt Grumitziin. Hänen itsensä täytyi heti jälleen palata takaisin Böhmiin.
Isäni syleili minua ääneti, enkä minäkään saanut sanaakaan suustani. Sitte kääntyi hän Bresseriin päin ja sanoi: — Kuinka voin teitä kyllin kiittää siitä, että olette pitänyt huolta tästä pienestä seikkailijasta? —
Mutta tohtori puristi vaan kiireessä käsiämme. — Minun täytyy lähteä, — sanoi hän, — minulla on paljo tehtävää, — onnellista matkaa! Nuori rouva tarvitsee sääliväisyyttä ja lepoa, teidän ylhäisyytenne, ja — lepoa, — hän on kärsinyt paljo. Ei torumisia, ei kysymyksiä — nopeasti sänkyyn, — oranssinkukkaisvettä ja — lepoa. Hyvästi! — ja hän oli poissa.
Kun ajoimme vaunuissa kotia kohti, en jaksanut kestää hiljaisuutta, vaan rohkenin kysyä, oliko jotain tietoa saapunut Fredrikistä.
— Eilisiltana emme vielä olleet mitään kuulleet, ja tänä aamuna matkustin heti kun olin sähkösanoman saanut. Oi millaiseen epätoivoon olet meidät saattanut, ajattelematon lapsi! — Mutta tohtorihan kielsi minua sinua torumasta.
— Kuinka pikku Rudolf voipi? —