Estääkseni tuon hyvin tunnetun kertoelman uudelleen esittämistä, aloin minä myöntymystä odottamatta lukea seuraavaa:
»… Kello neljä alkoivat joukkomme peräytyä. Meillä lääkäreillä oli yhäkin täysi työ haavoitettujen sitomisessa, sillä niitä oli noin sadan paikoille, jotka olivat kauan odottaneet vuoroansa. Äkkiä hyökkäsi muuan ratsurykmentti suoraan meitä vastaan ja riensi kumpujen ja kenttien yli Königgrätziä kohti. Monet ratsuväen sotilaat kaatuivat satulasta ja tulivat kuoliaiksi poljetuiksi ja sullotuiksi eteenpäin rientävien hevosten jalkoihin. Meille huudettiin: Pelastakaa itsenne! Ja noiden huutojen seasta kuulimme vielä kanuunanjyrinää, ja kranaatisirpaleita lenteli ympärillämme. Joukot kiiruhtivat meitä eteenpäin, ilman että tiesimme minne menimme. Olin suorittanut laskuni tälle maailmalle… Äkkiä näimme vettä edessämme; oikealla oli rautatien sulku, vasemmalla solatie, joka oli aivan täynnä vaunuja, joissa oli tavaroita ja haavoitettuja, ja takanamme oli ääretön joukko ratsumiehiä. Meidän täytyi mennä veteen. Nyt annettiin käsky, että hevoset piti pelastaa, päästää irti valjaista, ja jättää vaunut siihen. Nekin vaunut, joissa oli haavoitettuja? Niin — nekin. Me jalkamiehet olimme aivan epätoivossa. Me kahlasimme polven yläpuolelle ulottuvassa vedessä ja pelkäsimme joka hetki, että uppoaisimme syvyyteen. Vihdoin saavuimme eräälle rautatieasemalle, joka oli aivan rovituksilla suljettu. Moni tunkeutui rovituksien läpi, toiset juoksivat ohitse — minä juoksin yhä eteenpäin ja takanani oli tuhat jalkaväen soturia. Nyt tulimme eräälle joelle, jonka ylitse meidän täytyi kahlata, sitte kiipesimme paalutuksien yli, kahlasimme jälleen erään joen yli, kapusimme ylös korkeita rinteitä, kompastuimme kaatuneihin puihin ja tulimme vihdoin kello yksi yöllä pieneen metsään, jonne vaivuimme levähtämään väsymyksestä ja polttavasta kuumeesta nääntyneinä. Kello kolme marssi osa meistä eteenpäin; — toiset eivät kyenneet liikkumaan. Ne, jotka läksivät liikkeelle, olivat läpimärissä vaatteissa ja värisivät sen vuoksi vilusta. Kaikki kylät olivat autioina, — ei ihmisiä, ei elintarpeita, ei edes juomavettäkään, — ilmakin oli saastutettu. Tallatut viljavainiot olivat täynnä kuolleita, mustuneita ruumiita, joiden silmät olivat valuneet pois silmäkuopista…
— Riittää, riittää! — huusivat tytöt.
— Sensuurin ei pitäisi päästää tuollaisia kertomuksia julkisuuteen, — muistutti isäni. — Tuollaiset jutut voisivat ehkäistä monenkin halun ruveta sotamieheksi.
— Ja varsinkin halun sodankäyntiin, ja se olisi todellakin vahinko, — sanoin minä pisteliäästi.
* * * * *
Tulevaisuutemme suhteen olimme Fredrik ja minä päättäneet seuraavalla tavalla:
Sodan loputtua ottaisi Fredrik eron virastaan, jonka jälkeen me asettuisimme johonkin pieneen halpaan seutuun, jossa Fredrikin everstin-eläke ja se summa, jonka minä isältäni vuotuisesti sain, riittäisivät toimeentullaksemme. Me iloitsimme ajatellessamme tuota yksinäistä, vapaata elämää, jonka päätehtävänä oli pikku Rudolfin kasvattaminen kunnon mieheksi. Fredrik aikoi sitäpaitsi opiskella, ja varsinkin aikoi hän antautua kansaoikeusopin tutkimiseen. Bucklen ja muiden tutkijoiden teoksia lukiessaan oli hän tullut siihen vakuutukseen, että maailma astuu uutta käsitystapaa kohti, ja tuohon käsitystapaan kiintyminen näytti hänestä tarjoavan kylliksi elämäntehtävää…
Isäni, jolle emme vielä olleet kertoneet mitään aikeistamme, oli ajatellut tulevaisuudestamme toisin.
— Sinä olet sangen nuori eversti, Tilling, ja kymmenen vuoden perästä olet varmaankin kenraali. Ennen sitä syttyy varmaankin uusi sota, ja sinä voit päästä kokonaisen armeijakunnan päälliköksi, kukapa tietää — ehkä sotamarsalkaksikin. Kunhan kerran olemme saaneet uudenaikaiset kiväärit, annamme preussiläis-herroille aika lailla selkään.