Mekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa kohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet. Isälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä pakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin, ettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin olisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat tienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi voinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.
Päivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut levittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja ulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se tosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle nuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät ruumisläjät?
Hetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät huomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta ja onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He puhuivat kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi, että heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin tahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen vuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.
— Oi, oletko sinä täällä, Martha?
Rosa oli huomannut minut; — ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki, että joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se vaan olin minä.
Prinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua sanoen:
— Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa hyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin hyvin äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina kulkemaan eteenpäin nopeasti ja rohkeasti — hidastelu ja epäily eivät ole sallittuja minun toimessani — ja, samoin kuin olen menetellyt sodassa, olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. — Antakaa se minulle anteeksi ja älkää suuttuko minuun. — Te vaikenette, kreivitär, — sanoi hän, kääntyen Rosan puoleen, — te ette siis tahdo lahjoittaa kättänne minulle?
Riensin Rosan avuksi.
— Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista. Ja kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin »vihollisen» kanssa — tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin äkkipikaiseen ihastukseen.
Rosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt hän katsahti äkkiä ylös: