— Minä voin sen tehdä, — sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssi
Henrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.
— Voi, teitä, mielettömät lapset! — sanoin minä ja asetuin salin ovelle estääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.
* * * * *
Seuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni ollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi eroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa hyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten rakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli, että hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.
Täti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.
— Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.
Mutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa käännyttää.
Otto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:
— Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin voin ajaa lankoni pois maasta? — Mutta hänelle selitettiin tuo ihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi hämmästyksekseni — sillä *minä* en ole sitä koskaan käsittänyt.
Kuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi joukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä miellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden viikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla omallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.