— Aika kiirehtii, herra luutnantti.

— Olen heti valmis. — Hän avasi sylinsä: — Nyt, Martha, lemmittyni, vaimoni, jää hyvästi!

En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.
Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä
en tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä.
Tahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.

— Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!

Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan tuskan käsissä, — ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan, nyyhkytti hän ääneen.

Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen käteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:

— Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! — Tiesin pyytäväni mahdottomia ja kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!

— Herra luutnantti, — kuului ääni etuhuoneesta, — pelkään, että myöhästytte!

Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.

* * * * *