Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla, esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen ja isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista tiedoista, — tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin aikoihin. Kaikki muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki kysymykset paitsi: kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan merkityksettä ja arvotta. Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita, mutta huolimatta niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta tulevat sähkösanomat.
Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; — kirjeiden kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, — mutta ne täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä oli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot keskeytetyt, tahi — kun sattui taistelu — sotaposti estetty.
— Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan kaatuneitten nimet! — — Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, — on kiitollinen Jumalalle, jos ei sitä löydä.
Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään tietoja neljääntoista päivään — ja kun huomasin, ettei nimi »Arno Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen: »Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut, ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis senvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, — mutta *ei* Arno Dotsky, — oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt Jumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden niiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän? Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*, vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä lukiessaan tätä listaa, — niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.
Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.
»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä seisoin keskellä tiheää kuulasadetta — — omituinen tunne — — kyllä se kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä, ja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja voivotuksistaan — — *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä ja hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»
[1] Tämä on sota! Suomentaja.
Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat yöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista unelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin kauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin yksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.
Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan olikin Turin se paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra Jumala, ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan ilkeitä *Tedeschiä*.
[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.