— Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat tappiolle? — kysyin minä. — Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin että — —
— Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin, kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä hyvin olla sotaan lähtemättä.
— Se olisikin paras, — sanoin minä huoaten.
— Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin, joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.
— Täytyykö sen!?
Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika — ainoa poika.
Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus — ja minä menin.
Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla on ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies — — kuka tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja ja kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä leskeksi. — — Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana — — nyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin, kukaan ei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.
Silloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:
— Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.