— Älä ole levotoin siitä, täti, — sanoin minä. — Jos sellainen kirous tulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi siunaukseksi.
* * * * *
Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä, kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli kahdeksankymmentä henkeä.
Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta. Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun mielikuvituksen tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin ensinmainittu eikä niin liioitellun romantillista kuin viimemainittu — se on yksinkertaisesti vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.
Grumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan kohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin lähellä, kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä: kaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän setänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von Engelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään parooni Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella koleraviikosta Stockernissa.
Minut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin kuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin heidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa surussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni uskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä kiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan ja miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. — Ei, maailma ei ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan kurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja rakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan ja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa asioissa. Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.
— — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Me vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia tuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin» ja ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli pyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen eronhakemukseensa oli ehditty suostua.
— Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni kuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.
Kun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka notaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien: