— Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on tullut osakseni?
— Silloin et olisi minun Marthani, — vastasi hän hellästi.
Me asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa ja yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken olin kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin lepoa ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen levollisiksi.
Fredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja kaikesta, mikä koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä oli tuloksena näistä tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt päiväkirja-muistoonpanoja, ja siksi olen unohtanut suurimman osan siitä, mitä Fredrik minulle kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on kumminkin selvästi painunut muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se ennakkoluulottomuus, se iloinen toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten kesken, joiden yhteyteen sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme eläneet onnellisimmassa, rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään kuulunut ohimenneen sodan kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko sotaa pidettiin vaan mieltä kiinnittävänä tapauksena ja sopivana puheaineena muun valtiollisen lorupuheen seassa. Aivan kuin ei kauhistuttava kanuunanjyrinä böhmiläisillä taistelutantereilla olisikaan sisältänyt mitään surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin ooppera!
Lokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla läsnä perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä, päätimme asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin voimin työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä maailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin kokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri se paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren kansainvälisen kysymyksen hyväksi.
— Oi, — huokasin minä, — mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon mahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan varustukseen?
— Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin itse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen. Tahdon vaan asettua rauhan armeijan *riviin*. Olenko koskaan sotilaana ollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa jonkun provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin vaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.
Wienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin tullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä seppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.
Sitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että matkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin jättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat päivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin alakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa kohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se vaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi jonkun ajan hänen luonaan.
Mutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja käydä surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin äidin luona, ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin Wieniin. Minä sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä sairastunut ja toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet kaiken toivon sairaan paranemisesta.