Ääniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs kaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.
Varapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan vastaan ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä paikastani voin nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa kävelypuvussaan näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa hovijuhlien puvuissa.
— Olen tullut tänne, — sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, — koska keisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita teidän yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja yhdistyksen toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin kiitollisuuden.
Sen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin yhdistyksen toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.
— Katsokaapas vaan, kreivitär, — sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka häntä seurasi, — miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on. — Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen sanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille — — —
Loppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat kauan korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla. Niin, todellakin *poloiset*! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa koeteltiin huojentaa, sitä parempi. Mutta — välähti päähäni ajatus — jollei noita teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun, eikö *se* olisi vielä parempi?
Karkoitin tämän ajatuksen mielestäni — — senhän täytyy niin olla. Eihän ole olemassa mitään muuta puolustusta sodan kauhuja vastaan kuin tuo pieni sana »täytyy».
Sanoin jäähyväiset ja menin. Sivumennen pistäysin yhteen kirja- ja taidekauppaan ostaakseni itselleni uuden Pohjois-Italian kartan. Paitsi minua oli puodissa paljo muita ostajia, jotka kaikki halusivat karttoja ja kuvia sotakentältä ja muuta sellaista. Nyt tuli minun vuoroni.
— Kenties tekin haluatte sota-alueen karttaa?
— Olette arvannut oikein.