— Eipä se olekaan vaikeata. Ihmiset eivät osta nykyään juuri mitään muuta. — Ja kääntyen erääseen herraan päin, joka seisoi minun vieressäni, sanoi hän: — Nyt on huonot ajat kaikilla kustantajilla ja kaunokirjailijoilla, ei kukaan huoli tiedollisista toiminnoista. Nyt on huonot ajat kirjailijoilla ja kirjakauppiailla.
— Ja kansalla myös, — lisäsi puhuteltu, — jolle tuollainen välinpitämättömyys tuottaa henkisen rappiotilan — — —
Ja minun isäni tahtoisi, — ajattelin kolmannen kerran, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta maan hyväksi!
— Siis käypi liikkeenne huonosti? — kysyin minä ääneen.
— Oo, ei ainoastaan minun vaan kaikkien, melkein kaikkien, — vastasi kirjakauppias. — Poikkeuksena ovat ne kauppiaat, jotka toimittavat armeijalle tarpeelliset varat, mutta kaikille muille tuottaa sota sanomattoman vahingon. Kaikki pysähtyy: työ tehtaissa, työ vainioilla, lukematon joukko ihmisiä jää työttömäksi. Arvopaperit kadottavat arvonsa, korko kasvaa, kaikki työnhalu veltostuu, lukuisat liikemiehet tekevät vararikon — — lyhyesti, kaikkialla on kauhea kurjuus.
Ja minun isäni tahtoisi — — uudistin itsekseni jättäessäni kirjakaupan.
* * * * *
Tapasin ystävättäreni kotona. Kreivitär Lori Griesbach oli enempi kuin yhdessä asiassa toverini onnettomuudessa. Kenraalin tytär, niinkuin minäkin, upseerin vaimo, niinkuin minäkin, ja nyt »elävän miehen leski», niinkuin minäkin. Yhdessä suhteessa voitti Lori minut, hänellä ei ollut sodassa ainoastaan miehensä, vaan myöskin kaksi veljeänsä. Mutta hän ei ollut niin hätäinen luonteeltaan. Hän oli täydellisesti vakuutettu, että hänen rakkaansa olivat erään, hänen hyvin kunnioittamansa pyhimyksen suojeluksen alla, ja toivoi heitä siis varmasti takaisin.
Hän otti minun vastaan avoimin sylin.
— No, Jumala siunatkoon sinua, Martha, olipa se kiltisti, että tulit minua tervehtimään! Mutta sinä näytät niin kalpealta ja riutuneelta, et suinkaan liene saanut ikäviä tietoja sodasta?