— En, Jumalan kiitos, mutta onhan kaikki niin surullista.
— Niin, minä ymmärrän, sinä tarkoitat tappioita. Mutta ei ole syytä surra sitä aivan paljo, ensi sanoma voipi tuoda tiedon voitosta.
— Voitto taikka tappio, — onhan sota itsestänsä jo niin hirvittävä.
Eikös olisi parempi, jos ei sotia olisi lainkaan?
— Mitävarten olisi sitte sotilaita?
Mietin hetkisen. — Niin, silloin ei niitä varmaan olisikaan.
— Miten lapsellisesti sinä puhut? Sepäs olisi suloista elämää. Vaan siviiliä, hui, minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta se on onneksi mahdotonta!
— Mahdotonta? Niin, sinä olet varmaankin oikeassa, *tahdon* sen uskoa. Muutoin en voisi käsittää, miksi se ei olisi tapahtunut jo kauan takaperin.
— Mikä olisi tapahtunut?
— Sodan poistaminen. Mutta — — yhtä hyvin voisin puhua maanjäristyksien poistamisesta.
— En ymmärrä sinua. Mutta itse puolestani olen iloinen tämän sodan syttymisestä, koska toivon Ludvigin saavan siellä tilaisuutta kunnostaa itseänsä. Ja veljillenikin on se hyvä asia. Olen aivan tyyni heidän puolestaan; heillä on kaikilla kolmella siunattu lumouskalu — — äiti on itse ripustanut ne heidän kaulaansa.