— Siis ovat ihmiset uhratut turhaan — keskeytin minä huoaten.
— Kaatuneet ovat onnellisia, koska ne eivät tiedä siitä häpeästä, joka meitä on kohdannut. Mutta me tulemme kyllä kostamaan, vaikka nyt onkin tilapäisesti tehty rauha.
— Oi, Jumalalle olkoon kiitos, — huudahdin minä. — Minulle se on liian myöhään — mutta tuleehan tuhat muuta säästetyksi.
— Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi ja yksityisiä henkilöitä. Mutta tämä asia koskee Itävaltaa.
— Ja eikös Itävalta ole muodostunut vaan yksityisistä?
— Lapseni, katsos, valtakunnan, valtion elämä on pitempi ja merkillisempi kuin yksilön. Nämä katoavat, polvi polvelta, mutta valtakunta elää edelleen ja kehittyy, kasvaa voimassa ja arvossa, tahi kutistuu ja menee takaperin, jos toiset valtakunnat saavat siitä voiton. Siksi on valtakunnan menestys ja voima suurin ja pyhin tarkoitusperä, mihin isänmaan ystävän tulee pyrkiä ja jonka edestä hänen milloin hyvänsä tulee olla valmis uhraamaan henkensä.
Minä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne päiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin juuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista saanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni unohtuneet. Mutta nyt tahdoin uudelleen tarttua niihin kiinni saadakseni lohdutusta siitä ajatuksesta, että puolisoni oli kaatunut taistelussa hyvän asian puolesta, ja että oma onnettomuuteni oli osa samasta suuresta asiasta.
Kuinka mieltä ylentävästi, joskin tuskallisesti, oli minuun vaikuttanut se suuremmoinen surujuhla, joka päivää ennen pois matkustamistamme vietettiin Stephanin tuomiokirkossa! Se oli sielumessu kaatuneille. Keskellä kirkkoa oli korkea katafalkki, joka oli kaunistettu sodan tunnusmerkeillä: lipuilla ja sota-aseilla. Urkulehteriltä tulvailivat ihanan »reqviemin» sävelet, jota siellä laulettiin, ja melkein kaikki läsnäolevat, suurimmaksi osaksi mustiinpuettuja naisia, itkivät ääneen. Ja jokainen niistä ei itkenyt ainoastaan sitä ainoaa, jonka oli kadottanut, vaan kaikkia muitakin, jotka olivat saaneet saman kuoleman. Nehän olivat kaikki, nuo nuoret ihmisraukat, uhranneet henkensä meidän edestämme, se tahtoo sanoa, isänmaan kunnian ja menestyksen edestä. Eloon jääneet sotilaat, kaikki Wienissä olevat kenraalit ja upseerit, olivat läsnä ja täyttivät koko kirkon peräalan, ja kaikki olivat he valmiit seuraamaan kaatuneita tovereitansa epäilemättä, pelkäämättä. Pyhänsavunhöyryjen, pauhaavien urun sävelten, yhteisen tuskan tuottamien kyynelten mukana kohosi varmaankin mieluisa uhri taivaaseen, ja sotajoukkojen herra oli varmaankin antava siunauksensa jokaiselle niistä, joiden edestä tämä surujuhla vietettiin.
Niin ajattelin silloin, ainakin olen näillä sanoilla juhlallisuuden päiväkirjaani kirjoittanut.
Noin pari viikkoa Solferinon tappion jälkeen tuli tieto siitä, että rauhansopimus oli allekirjoitettu Villafrankassa. Isäni koetti kaikilla tavoin selittää minulle, että tämä rauhanteko oli valtiollisessa suhteessa aivan välttämätön, jonka jälkeen minä vakuutin, että minä kaikissa tapauksissa olin iloinen, että taistelu ja murhaaminen nyt oli loppunut. Mutta hyvä isäni ei tästä hämmästynyt, vaan jatkoi puolustelevia selityksiään.