Kirje kuului:
»Rakas sisar! Eilen oli tulinen ottelu, siitä tulee pitkä tappiolista. Mutta että äiti ja sinä ette vasta siitä saisi tietää, mikä vahinko meitä on kohdannut, ja että sinä vähitellen voisit valmistaa äitiä vastaan ottamaan sanomaa, tahdon heti sinulle ilmoittaa, että niiden joukossa, jotka ovat kaatuneet isänmaan puolesta, on myöskin meidän uljas veljemme Kaarle.» — Keskeytin tässä syleilläkseni Lori-parkaa.
— Siihen asti olin ehtinyt — sanoi hän hiljaa.
Minä luin eteenpäin: »Miehesi on vahingoittumatta ja minä myöskin; kadehdin Kaarlen sankarikuolemaa! Hän kaatui taistelun alussa ja ei siis onneksi saanut tietoa siitä surullisesta asiasta, että olemme jälleen joutuneet tappiolle. On se sangen katkeraa. Näin hänen kaatuvan, sillä ratsastimme vieretyksin. Laskeusin heti alas hevosen seljästä auttaakseni häntä. Yksi ainoa katse — ja hän oli kuollut. Kuula oli luultavasti lävistänyt sydämen tahi keuhkon — hän kuoli äkkiä, ilman tuskia. Kuinka monen täytyykään maata tuntikausia tuskissansa kauheassa sotamelussa, ennenkuin kuolema heidät vapauttaa! Se oli kauhea päivä; ystäviä ja vihollisia, enempi kuin tuhat ruumista lepäsi sotatanterella. Kuolleitten seassa löysin monta tuttavaani, myöskin — (tässä minun piti kääntää lehteä) — Arno Dotzkyn — —» tainnuksissa vaivuin lattialle.
* * * * *
— Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me olemme voitetut!
Näin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa, jossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.
Olin palannut pikku Ruruni kanssa nuoruuteni kotiin, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä tapauksesta, joka oli kohdannut minua, muutti perheeni Grunitziin, Ala-Itävallassa olevalle maatilallemme, ja minä seurasin mukana. Yksinäisyydessä olisin vaipunut hirveään epätoivoon, mutta nyt olivat he kaikki ympärilläni, samalla tavoin kuin ennen naimisiin menoani, isä, täti Maria, pieni veljeni ja kaksi melkein täysikasvuista sisartani. Kaikki koettivat he tehdä mitä voivat huojentaakseen suruani, ja kaikki kohtelivat he minua jonkinlaisella kunnioituksella, joka teki minulle hyvää.
Lähempiä tietoja Arnon kuolemasta ei minulla silloin ollut. Hänet oli löydetty kuolleena, hänet oli tunnettu ja haudattu — siinä oli kaikki, mitä olin saanut tietää. Hänen viimeinen ajatuksensa lensi kyllä minun ja hänen pienen poikansa luo, ja hänen lohdutuksensa viimeisellä hetkellä oli varmaankin: olen tehnyt velvollisuuteni — *enempi* kuin velvollisuuteni.
— Me olemme voitetut — uudisti isäni synkästi, istuutuen vierelleni.