— Puhukaa! — sanoin minä vavisten.
— Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset silmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun toverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään katkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen kuoleman.
— Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.
— En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan lohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan sukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä sillä tarkoitetaan — mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota: hän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä, ja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle nuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua sodan loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin sattumalta olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen tapahtui — sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat sotaisia, tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen kiihkoon, etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu. Sellainen mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi varmasti, hän oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka olin selvä, nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän matkan päähän meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä maahan, niiden joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului haavoitettujen suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä ja pari toveria koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta, ne taistelivat kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla haavoittuneet ja kärsivät kauheita tuskia — — —. Ainoastaan Dotzky, jonka vierelle laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä; hänen sydämensä ei sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä pulppusi veri esiin sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut vaan tunnotonna ja ei kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän virkoaisi —
— Peljätä? — keskeytin minä häntä itkien.
— Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta: edessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän takanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien ylitse — onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi tyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän kuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta sama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille ilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta sitte — ainakin kirjeellisesti — mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta eilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen Arno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut surullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, koska olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.
Hän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.
— Kiitän teitä, parooni Tilling — sanoin minä vapisevin, huulin — te olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että mieheni kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi — tahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi — puhuessanne äsken lausuitte sanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle kiertelemättä: inhoatteko sotaa?
Tillingin kasvot muuttuivat synkiksi.
— Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua mielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin, minua odotetaan toisaalla.