— Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää pidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. — Ja minä aloin avata kääröä.
— Ei se ole sinulle — — — älä odotakaan mitään helmikoristetta — — — se on Rudille.
— Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei suinkaan nelivuotias lapsi — — —
— Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin aikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja, äkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen — — —
— Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta — keskeytin minä häntä kiivaasti.
— Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi — — —
— Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en tahdo — — —
— Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?
— Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, — sanoin minä päättäväisesti.
— Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut sotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja veljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen hänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että Dotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.