Jo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku, jonka johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja seuroissa. Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; — vaikkakin mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet: »pian tulee Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä tullut erityisesti huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa valtiollisia asioita ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni keskusteltiinkin Sardinian asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een, jonka avun Cavour oli hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin sotaan, miten paljo puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten oli syntynyt meidän ja italialaisten naapuriemme välille, — en minä kuitenkaan ollut pannut näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta yllämainittuna huhtikuun 1 päivänä sanoi mieheni täydellä todella minulle:
— Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.
— Mikä se on, joka syttyy? — kysyin minä.
— Sota Sardinian kanssa.
Minä säikähdin. — Jumalan tähden — sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö sinunkin mukaan?
— Sitä varmasti toivon.
— Kuinka voit sellaista sanoa? — *Toivot*, että sinut otettaisiin vaimoltasi ja lapseltasi?
— Kun velvollisuus kutsuu — —
— Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä. Mutta *toivoa* — sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni kohtaisi sinua.
— Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!
Älä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.