Vaivuin hänen kaulaansa.
— Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein olenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten ihanaa mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua seurata ja voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.
— Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on poikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun paikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä vihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, — sen vuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.
En tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja lukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut mitään vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme ulkopuolella seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan valtiollinen jännitys kahden hallituksen välillä. — — Jos siis mieheni sellaisella innolla halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen vuoksi, että hän tahtoi suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa, vaan mieluummin sen vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on niin vaihteluista ja seikkailuista rikas, — että hän toivoi mainetta, halusi ylennystä. No niin, *kunnianhimoa* se on — lopetin ajatukseni — jaloa ja oikeutettua kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan.
Se oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt kerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti päätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi, miksi juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen ja täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan voinut niin täydellisesti murtua. — —
Näitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.
Mutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset vihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija — — Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan — — sota tulee syttymään — — Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle — — rauha pysytetään — —. Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli kuitenkin nyt hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta mieheni toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä suoraan sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun kasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän aina jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin esiintyvät rauhansanomat.
Isänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä. Piemontilaisten voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä todistaakseen antoi hän taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin uhkaavasta sotaretkestä puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli strateegiselta kannalta, nimittäin miltä näkökannalta voitto oli mahdollinen, missä ja miten vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä etuja tämä sota meille tuottaisi. Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä, että jokainen taistelu, jos siinä saadaan voitto tai tappio, tuottaa paljon veren ja kyynelten vuodatusta, ei asiaa koskaan katseltu. Nämä kysymyksessä olevat harrastukset pantiin niin paljo ylemmäksi yksityisiä harrastuksia, että oikein häpesin ahdasmielisyyttäni, kun mieleeni tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä hyödyttääkään voitto kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka kenties koko elämäkseen jäävät vaivaisiksi». — Vastaukseksi näille arkaileville kysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat koulukirja-dityrambit kuin »kunnia palkitsee kaikki». — »Mutta kuinka silloin käy, jos vihollinen saapi voiton?» — kysyin kerran ääneen upseerituttavieni seurassa. — »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi vaikenemaan. Jo vähinkin epäilys meidän aseittemme voimattomuudesta pidettiin arkuutena ja epäisänmaallisuutena. Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että täytyy aina olla vakuutettu armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu myöskin lainkuuliaisen luutnantin rouvan velvollisuuksiin.
* * * * *
Mieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli Praternille[1] päin, ja kun astuin avonaisen akkunan luo, hyväili poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli. Kevät oli ihmeellisen ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua, ja puut olivat tavallista aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään verhoonsa. Iloitsin sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä Praternilla. Sitä tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat ajopelit, joihin kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen nelivaljakko. Jo nytkin huhtikuulla ajelimme joskus Praternin puistossa, mutta se oli vaan esimakua niistä suurista nautinnoista, joita toukokuulla saisimme kokea. Oi, jollei vaan sota jo silloin syttyisi! — —