— Ne tulevat, ne tulevat! — huudahti Rosa nykäisten minua. — Ei, katsos miten kauniita — aivan kuin joku taulu!

Ukot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt sisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä kahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi. Ryppyisiä, hampaattomia, kumaroita, — en tosiaankaan voinut pitää Rosan huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat varmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat koko tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen. Anakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine pukuinemme ja käsityksinemme, — me emme soveltuneet tähän kuvaan.

Sitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen pöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä koristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat; niiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen säädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa. Nyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli hyvin kiihkeä.

Katseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensä
Tillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.

Rosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.

— Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. —

Ja todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että keisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein kaunista, sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä, mitä nähdä voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita ja herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja hovipassarit kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari asetti vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin pöytä jälleen tyhjennettiin, jonka työn — myöskin nöyryyden osoitukseksi — tekivät arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja varsinainen jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin ruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti keisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte kun apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle. Ja tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin keisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan arvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä kaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki juhlamenojen aikana.

Olisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden vanhojen sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan harvinaisissa puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan seurueen katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta, samalla kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti täydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa ajatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin se pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka jokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä vastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat ottaa mukaansa kotia.

Koko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali. Ensin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin yleisö lavoilta ja parvekkeilta.

— Kaunista se oli! — kuiskasi Rosa ihastuneena.