— Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja — mutta mikä teidän on — keskeytti hän puheensa. — Te olette itkenyt? Te itkette vieläkin?
— Minäkö? Oi en — sanoin hämilläni. — Mutta olkaa hyvä ja istukaa, parooni; olen iloinen, että tulitte.
— Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla, muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on sydämelläni.
— No, miksi ette jatka?
— Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.
— Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan — tuona epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?
— Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani. Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt —
— Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.
— Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että — minä rakastan teitä.
En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni.
Myöskin Tilling oli ääneti.