— Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! — huudahdin minä harmistuneena, heittäen tuon katalan paperin pöydälle.
Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin — Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu. Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut. Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin »äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia, kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.
Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä. Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas, mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.
Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä, jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.
Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi, että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.
* * * * *
Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme. Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.
— Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? — kysyi hän minulta. — Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä ja kuulin äänenne soinnun — sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.
— Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme* onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.
— Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?