— Kuolemaa.
— Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.
— Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?
— Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne, paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne, — kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.
— Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. — Siellä on suuri, musta pilvi!
Minä säpsähdin. — Mitä tarkoitatte? — kysyin pelolla.
— Tanska alkaa mennä liian pitkälle —
— Vai niin, Tanska! — huudahdin minä, mieli keventyneenä. — Pilvi ei siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei pelkoa.
— Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen sotaan — sanoi isäni vilkkaasti. — Jos puolustamme Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken — —
— Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä tahi siitä syystä.