— Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi: voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään, mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa korvausta Lombardian menettämisestä — ja — kuka tietää, antaa meille sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo alusmaa. —
Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota! — Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan. Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna — ja meidän lyhyen onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. — Pieni lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, — syntyisikö se isätönnä? — Ja kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada »tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset — ja koettaisivat estää tuota uhkaavaa onnettomuutta —
— Sanokaa minulle — lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen, — ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää? Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?
— Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen, jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa —
— Lyhyesti — keskeytin minä häntä, — niiden sotaisten periaatteitten toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka huomaisikin olevansa väärässä?
— Totisesti. —
— Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan?
Se on inhoittavaa.
— Se on kuitenkin ainoa keino.
— No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen riidat?
— Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot alistu.