Tuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni ja täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle tyynnyttäen:
— Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.
Tunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä tiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä elossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan olen?
Vastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti tuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän olin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja jonka mies oli sodassa. — Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en tiennyt.
— Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? — olivat ensimäiset kysymykseni.
Kyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka olivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä *minun* voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka tunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan niin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada sähkösanomat.
En saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet liiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän vielä oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin taisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli Als'in ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin palajaisivat sotajoukkomme voittoisina.
Nämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle sairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä päivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa, mutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni eri tilat, — kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää, että tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt kaiken toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran». Fredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta myöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut toivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.
— Lieneeköhän hän itse vielä elossa — sanoin minä huoaten.
— Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. — Hyvä Jumala ja hänen pyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme vuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi pelastuu kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen kuin sinunkin puolestasi — olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun lumouskalun. — Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, — sinä et yhtään luota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka usein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin olet todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä olit jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän Marthan puoleen…