— Ja minä — keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä sisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja hän pelasti sinut.
Seuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet, jotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi lakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». — »Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ***n.» Yhdellä kirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa, ennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.
»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka sinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» *Jos* tämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut vaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä — taistelun edellisenä iltana — kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni lepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa kaivaten puoleeni! — Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä toisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna — jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua enää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos sinä olet pelastunut — ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.
»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut voitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet pois. Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita ja päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä, kuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat, joiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos mahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia kyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on meidän. Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi olivat asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin unohdettu yksi hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui. Tiedätkö, mitä minä tein — siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä, jos se tulisi asianomaisten korviin — niin, sen sijaan, että olisin tappanut pari tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan irti. Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla oleviin olkiin, hevosen harjaan. — Silloin ammuin kaksi revolverin laukausta sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta kuolemasta liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren murhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin hirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni, sekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa, minä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni minkäänlaiseen tanskalaisvihaan — mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat tanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin velvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. — Näin sinut kuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi. Mutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus esiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles, jos minä tulisin takaisin!
»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen pakeni ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä taistelutanterella. — Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon säästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko tyhjiä asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme ja tänne olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme kuolleet. Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan useita eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että haavakuume muuttuu jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat unohtuneet taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa haavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan, nimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten huoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet, hitaasti maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja haavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme — hurrata! — rientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».
»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea taistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa seisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen luku saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun kanuunat alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit molemmilta puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö! Mutta vielä paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle ampumatekniikissä, että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan yksi laukaus, joka heti kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties silloin kokonaan heretään sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää riipu ylivallasta, vaan edut ovat taistelevien välillä tasan jaetut. Miksi kirjoitan kaiken tämän sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan tulee, puhkea ylistysvirsiin verisen toimeni ihanuudesta? Siksi, että janoan totuutta, että peittelemättä haluan lausua minkä pidän totena. Siksi, että aina olen vihannut valheellisia korupuheita, ja varsinkin nyt, kun seison kasvot kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja kun puhun sinulle, joka kenties myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen vielä syvempää tarvetta puhua avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni. Muut ajatelkoot toisella tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin ajattelevat, mutta minun täytyy, minä *tahdon* sanoa vielä kerran, ennenkuin joudun sodan uhriksi: *minä vihaan sotaa!* Jos jokainen, joka tuntee samoin kuin minä, uskaltaisi lausua sen ääneen — mikä kauhea vastalause kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka nyt kaikuvat taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka säestää noita huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta huutaisi: »*Aseet pois!*»
»Kello puoli neljä aamulla.»
»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja nukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle, ja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat jo valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat he saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa tänään.»
»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme tänne jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari, joille olisin tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt hevosraukalle: antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä lepää yksi, jonka koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka — mutta kylliksi jo… Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema ei voi heitä auttaa. Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin hitaasti. Kun joku epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro. Hänellä on niin paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka niin hartaasti haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat: »Oi, säästä minua, säästä minua!»
»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä,
Martha! — *Jos* vielä elät.»