Jännityksellä seurasin tästälähtien valtiollisten tapausten kulkua ja niitä koskevia lausuntoja, joita kuulin ympärilläni. »Varustaa», »varustaa» oli nyt kaikkien tunnussana. Preussi varustautuu hiljaisuudessa. Itävalta varustautuu hiljaisuudessa. Preussiläiset sanovat, että *me* varustaudumme, mutta se ei ole totta, *nehän* varustautuvat. Ne valhettelevat — ei, se ei ole totta, että me varustaudumme. — Jos he varustautuvat, täytyy meidänkin varustautua. — Jos me riisumme aseet, kuka tietää, tekevätkö ne sitä sentään. — Tällaista melua kuulin ympärilläni, minne ikinä tulin. — Mutta mitä varten tehdään kaikkia noita valmistuksia, jollei aijoittaisi tehdä päällekarkausta? — kysyin minä kerran, johon isäni vastasi sanoen vanhan sananlaskun: *si vis pasem, para bellum*: mehän varustaudumme vaan varovaisuuden vuoksi. Ja toiset? — Hyökätäkseen meidän kimppuumme. — Mutta nehän sanovat myöskin, että he vaan varustautuvat puolustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan? — Se on vaan petosta. — Ja ne sanovat, että me olemme petollisia. — Sen he sanovat vaan tekosyynä voidaksensa paremmin varustautua.
Molemmin puolinen varustautuminen kesti lakkaamatta uuden vuoden ensimäisinä kuukausina. Maaliskuun kahdentenatoista päivänä tuli isäni ilosta loistaen huoneeseeni: — Hurraa! Hyviä uutisia!
— Aseitten riisuminen? — kysyin minä iloisesti.
— Vielä vain! Päin vastoin. Eilen oli suuri sotaneuvottelu — meillä on todellakin loistava sotavoima, sitä vastaan ei röyhkeä Preussi voi kestää. Me olemme valmiit milloin tahansa lähettämään taisteluun kahdeksansataa tuhatta miestä. Ja meidän etevin strateekimme Benedek tulee sodanylipäälliköksi, jolla on rajaton valta. — Näin meidän kesken puhuen lapseni, Schlesia on meidän, jos vaan tahdomme.
— Jumalani, Jumalani, huokasin minä, — tuleeko tuo vitsaus jälleen ylitsemme? Kuka on siis niin tunnoton, että kunnianhimosta, maan voittamisen halusta…
— Rauhoitu! *Me* emme ole niin kunnianhimoisia, eikä meillä ole myöskään maan voittamisen halua, me tahdomme — se tahtoo sanoa, hallitus tahtoo säilyttää rauhan. Itse puolestani ei minulla olisi mitään Schlesian takaisinvalloittamista vastaan. Armeijamme ääretön suuruus on herättävä muissa valtakunnissa tarpeellista kunnioitusta ja pelkoa. Jos Preussi yhä edelleenkin käyttäytyy hävyttömästi ja tekee siten sodan välttämättömäksi, niin, niin silloin on voitto meidän ja sen kanssa saamme arvaamattomia etuja. Toivoisin melkein, että sota syttyisi.
— Niin, sitä sinä varmaan toivotkin, isä, ja se on varmaan hallitsevienkin toivo. Silloin olisi minun mielestäni paljoa parempi sanoa asia suoraan, eikä koettaa uskotella kansalle, että varustuksia tehdään vaan rauhan säilyttämiseksi. Jos te näytätte hampaita ja puristatte nyrkkiä, niin älkää ainakaan kuiskutelko petollisia rauhan sanoja, — jos te todellakin haluatte vetää miekan tupesta, niin älkää olko pitävinänne vaan varovaisuudesta kättänne miekan kahvassa.
Puhuin näin värisevällä äänellä ja enenevällä lämmöllä ja puhkesin lopuksi itkuun. Hämmästynyt isäni ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
* * * * *
Nyt seurasi aika, jolloin pelko ja toivo vaihtelivat. Yhtenä päivänä sanottiin: »rauha on jokseenkin varma», toisena päivänä: »sota on välttämätön». Useimmat olivat jälkimäistä mielipidettä.