Tein joka päivä muistiinpanoja punaisiin vihkoihini, häilyvän kysymyksen kaikista vaihteluista ja sain siten selville, miten tuo onneton sota valmistettiin ja lopullisesti puhkesi ilmi.
Maaliskuun 24 p. lähettää Preussi kiertokirjeen, jossa se valittaa Itävallan uhkaavia varustuksia. — Miksi emme siis riisu aseita, jollemme aijo hyökätä?
Maaliskuun 31 päivänä. Jumalalle olkoon kiitos! Itävalta selittää, että huhut salaisista varustuksista ovat kokonaan tuulesta temmattuja. Itävallan päähän ei voisi pälkähtää käydä Preussin kimppuun. Se asettaa sen vuoksi vaatimuksen, että Preussi lopettaisi varustautumisensa mahdollista sotaa varten.
Preussi vastaa: sillä ei ole vähintäkään aikomusta hyökätä Itävallan kimppuun, mutta mainitun valtakunnan varustuksien tähden on se pakoitettu varustautumaan voidakseen puolustaa itseään.
Tällä tavoin laulavat molemmat valtakunnat loppumatonta vuorolaulua:
— — — — — — — —
Mä varustaun kun sinäkin,
Sun tähtes teen sen minäkin;
Näin varustaen molemmat,
Olemme rauhan vartiat,
Vihdoinkin huhtikuun 25 päivänä selittää Itävalta olevansa taipuvainen riisumaan aseet, jos Preussi tekee samoin.
Preussi suostuu siihen.
Kuinka vapaasti hengitinkään! Siis saamme kuitenkin rauhan, huolimatta uhkaavista huhuista.
Mutta iloni oli liian aikainen. Uusia selkkauksia syntyy. Itävalta selittää, että he voivat riisua aseet ainoastaan pohjoisessa, mutta ei etelässä, sillä siellä uhkaa jälleen Italia.