Suurin kaikista onnettomuuksista oli tullut, ja kansa tervehti sitä tavallisella riemulla. Eri rykmentit marssivat pois, — tulisivatkohan ne takaisin? — Onnentoivotukset, siunaukset ja hurraata huutavat katupojat seurasivat heitä tiellä.
Fredrik oli jo ennemmin tullut sijoitetuksi Böhmiin, joten tällä kerralla pelastuin sydäntä-särkevistä jäähyväisistä. Kun isäni iloiten ilmoitti minulle tuon surullisen uutisen: nyt tulee sota, olin ollut yksin jo neljätoista päivää. Niinkuin pahantekijä, joka on kuullut kuolemantuomionsa julkiluettavan, kumarsin päätäni, mutta en vastannut mitään.
— Ole levollinen lapseni, tällä kertaa ei sota tule kauan kestämään, sillä lähimpinä päivinä marssivat meikäläiset Berliniin. Ja samoinkuin Fredrik palasi Schlesvig-Holsteinilaisesta sodasta, palajaa hän täältäkin, mutta paljo tuoreemmilla laakereilla seppelöitynä. Tosin voipi hänestä olla vastenmielistä taistella preussiläisiä vastaan, koska hän itse on preussiläistä perijuurta, mutta hän ei varmaankaan voi muuta kuin vihata noita kirottuja preussiläisiä, jotka tahtovat karkoittaa meidät pois saksalaisliitosta. Sitä he saavat totisesti vielä katua, kun Schlesia jälleen on meidän ja habsburgilaiset…
— Isä, sananen: jätä minut yksin! — Hän luuli varmaankin, että tarvitsin itkeä, ja koska hän inhosi kaikkia liikuttavia kohtauksia, meni hän mielellään tiehensä.
Mutta minä en itkenyt. Minusta tuntui kuin musertava isku olisi minua kohdannut. Istuin pitkän aikaa aivan liikkumatonna ja tuijotin toivottomasti eteeni. Sitte menin kirjoituspöytäni luo ja kirjoitin punaisiin vihkoihini seuraavaa:
»Kuolemantuomio on julistettu, nyt jälleen otetaan satatuhatta ihmistä hengiltä. Tuleekohan Fredrik olemaan niiden joukossa? Siinä tapauksessa minäkin! Miksi en minäkin saisi samaa kohtaloa, kuin nuo satatuhatta? Oi, toivoisin jo olevani kuollut.»
Samana päivänä sain Fredrikiltä muutamia kiireessä kirjoitettuja riviä:
»Rakas vaimoni! Ole rohkea! *Me olemme olleet* onnellisia, sitä ei kukaan voi meiltä riistää, jos kaikki nyt olisikin ohitse. Tänään marssimme »vihollista» vastaan. Kenties tulen preussiläisissä riveissä kohtaamaan yhden tai toisen sotatoverin Dybbölin ja Alsin ajoilta, kenties serkku Gottfriedin! Täst'edes ei minulla ole aikaa kirjoittaa, älä siis odota kirjettä; korkeintaan lähetän joskus jonkun rivin ilmoittaakseni, että elän. Tahtoisin löytää yhden ainoan sanan, joka sisältäisi kaiken rakkauteni sinuun, voidakseni, jos se olisi viimeinen kerta, tähän sen kirjoittaa. Mutta en löydä muuta kuin tämän: *Martha!* Sinä tiedät, mitä tämä sana minulle sisältää.»
Myöskin Konrad Althausin piti nyt lähteä. Hän oli tulisesti ihastunut sotaan, mutta kuitenkin tuntui hyvästijättö hänestä raskaalta. — Oi, Lilli, Lilli, sanoi hän surullisesti, jättäessään morsiamelleen jäähyväisiä, — miksi annoit ajan kulua niin kauan, ennenkuin minut otit? Kukapa nyt tietää, jos koskaan palajan?
Lilli-parka oli itse vaipunut katkerimpaan katumukseen. Vasta nyt tunsi hän, kuinka sydämellisesti hän rakasti tuota, jota hän oli niin kauan ylenkatsonut.