Daniela istui penkereellä.
Stern oli juuri poistunut. Suloisen ilman vuoksi hän oli tällä kertaa nostattanut työpöydän ulos; hän järjesti parhaillaan kirjojaan ja vihkojaan.
"Hyvää päivää Daniela!"
"Ah, tekö? Hyvää huomenta, Raoul."
Kreivi suuteli ojennettua kättä. Kernaasti hän olisi tervehtinyt vielä lämpimämmin morsiantaan, mutta vaikkei ketään häiritsevää kolmatta henkilöä ollut läsnä, niin olivat he penkereellä kaikkien katseille alttiina, ja hänen täytyi tyytyä suutelemaan vain kaunista kättä. Mutta sekin vetäytyi varsin kylmästi pois: Daniela oli jälleen harmistunut sulhaseensa.
Tosin hän ei ollut tehnyt mitään, mutta viime yönä, unettomana hetkenä, oli Daniela jälleen ajatuksissaan kiistellyt hänen kanssaan. Ja tällä kertaa sodasta. Daniela oli näet rauhan aatteen kannattaja, Raoul sodan ihailija. Pitkän väittelyn päättäjäisiksi oli Daniela sanonut: "Nähkääs, sota on jäännös raakuuden ajoilta, sen täytyy kadota ja se onkin katoava — joskaan ei aivan heti — niin sittenkin niinpiankuin sivistystaso tulee korkeammaksi, samoinkuin ihmissyöjät nykyään meidän paristamme ovat kadonneet." — Siihen oli Raoul vastannut: "Teidän hermonne eivät kestä sodan kauhujen ajatusta, sen ymmärrän aivan hyvin, se on tosinaisellista ja sopii teille erinomaisesti." —
"Minun hermoistani ei nyt ole kysymys, tarkoitukseni oli käsitellä kysymystä siveellisen kehityksen kannalta." — "Armaani, älkää käyttäkö niin suuria sanoja — ruusuhuulilta nousseina ne ovat kuin rumia kovakuoriaisia, jotka ryömivät kukan kuvusta esille." — "Pysykää toki kerran asiassa ja myöntäkää, että ikuinen rauha —" "On harhakuva, jota kaikki jumalalliset ja inhimilliset laitokset vastustavat. Sotajoukkojen Jumala johtaa itse taisteluja ja jakaa voitot ja tappiot omien tutkimattomien päätöstensä mukaan. Minä luulen, että maani viimeinen onnettomuus oli tarkoitettu — ehkäpä rakkaudesta johtuvaksi rangaistukseksi. Ensi kerralla, kun meidän vuoromme on kostaa, otan minä innolla osaa taisteluun enkä vaadi teiltä muuta kuin että rukoilette puolestani; kaikki filosofeeraus sodasta ja rauhasta on jotain, jota te ette ymmärrä. Sen pohjana on yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista teillä onneksi ei ole aavistusta." — "Teidän mielestänne minä olen kovin yksinkertainen?" — "Te olette minun mielestäni ihastuttava nainen."
Nuo sanat "ihastuttava nainen", joita säesti hiukan ivallinen hymy ja intohimoinen katse, kajahtivat vieläkin hänen korvissaan — niin elävältä tuo kiista, joka oli tapahtunut vain mielikuvituksessa, tuntui hänestä — ja vielä tänäkin hetkenä, ojentaessaan Raoulille kätensä, hän oli hänelle harmissaan noista sanoista.
"Te tunnutte tänään väsyneeltä, armaani."
"Minäkö? — Nukuin huonosti."