Daniela kohosi lepäävästä asennostaan.
"Mutta nyt unelmat ovat lopussa", sanoi hän. "Te katkaisitte meidän vaitiolomme, horrostila on hävinnyt, ja minä tunnen jälleen hengittäväni."
"Te olette oikeassa — minun olisi pitänyt vielä kauemmin vaieta. Minunkin persoonani, joka äsken niin mieluisasti sulautui kaikkeuteen, asettuu jälleen aivoissani paikoilleen. Minä olen olemassa — siis ajattelen, kääntääkseni edestakaisin kartusiaanien lauseparren. Minä olen olemassa, ajattelen ja — kärsin."
"Oletteko te onneton, rakas ystävä?"
"Olen!"
Tähän lyhyeen vastaukseen Daniela ei ollut valmistanut. Hän tunsi pistoksen sydämessään.
"Minkä vuoksi?" kysyi hän osaanottavasti. "Affinko vuoksi?"
"Affinko? Päinvastoin, lapsi on ainoa lohdutukseni, ainoa elämänsisältöni. Mutta te, eikö totta, te olette onnellinen?"
"En", vastasi Daniela yhtä lyhyesti.
Taaskin seurasi pitkä vaitiolo.