"En, minun täytyy saattaa naiset lähetystöön — mutta tänä iltana yhdeksältä —"
"On minun oveni suljettu."
"No mutta, Daniela…"
"Aivan varmasti!"
"No niin — huomiseen sitten! Minnekä?" kysyi hän antaakseen ajajalle määräyksen.
"Kotiin." Trélazure mainitsi osoitteen, tervehti vieläkin kerran, ja vaunut läksivät liikkeelle.
Daniela painautui tyynyjä vasten ja itki kuin lapsi. Niinkuin pahankurinen lapsi vielä lisäksi, sillä hänen kyyneleensä vuosivat pikemmin harmista ja häpeästä kuin tuskasta. Hän tunsi jättäneensä jälkeensä epäedullisen vaikutuksen; hän tiesi, että Raoul itse oli ollut häpeissään, hän tiesi vielä lisäksi, ettei hänellä voinut olla vähintäkään toivoa voittaa koskaan tuon ylpeän ja hurskaan naisen rakkautta, jos hän näyttäytyisi sellaisena kuin hän todellakin oli. Vain teeskentelemällä hän saattoi voittaa anoppinsa kunnioituksen — ja mikä hirveä tehtävä se oli! — Mutta siitä huolimatta häntä miellytti tuo ylhäinen, arvokas, ystävällinen vanha rouva — joka sormenpäitään myöten oli oikea "grande dame". Myöskin häntä miellytti tuo arka neito, joka esiintyi niin siveänä ja lempeänä, niin vienona ja lapsekkaana ja samalla niin ihastuttavan suloisena. Siinä oli kaksi olentoa, jotka sekä sielultaan että ruumiiltaan olivat mitä sopusointuisimmat, soveltuen kerrassaan siihen ympäristöön, johon he kuuluivat. Ja Daniela tiesi tieteellisten opintojensakin nojalla, että soveltumiskyky tuo mukanaan voiton. Hän, henkisesti voimakkaampi, viehättävämpi, pohjaltaan jalompi, kalpeni kieltämättä tässä ympäristössä.
"Ja miten minun morsiameni miellytti sinua?" oli Raoul kysynyt äidiltään, kun lähettilään lyhyt muodollinen käynti oli suoritettu.
"Rakkaus on sokea, rakas poikani. Minun mielestäni rouva Dormes ei ole erikoisen kaunis, niinkuin sinä kuvailit minulle ja niinkuin valokuvan mukaan olin olettanut; häneltä puuttuu nuoruuden tuoreutta. Ja hänen henkevyytensä —"
"Hän tunsi itsensä ihmeellisen araksi sinun seurassasi, muuten hän on harvinaisen sukkela ja suloinen."